Dityrambeja

Proofreaders Europe. DITYRAMBEJA Aarni Kouta Ensimm�isen kerran julkaissut Kustannusliike Arvi A. Karisto 1907. DITYRAMBEJA [Kuva] VERIVALA. Verivalani vannonut oon. En tahdosta isien, yst�vien kuin Hannibal muinen, en suitsussa jumalain alttarien. Min� valani vannoin kun y�hyt yll�ni synkk�n� uhkas, kun t�hdet ei v�lkkyneet kannella taivaan, vihan salamat viilsi vain pime�t� pintaa, min alla purjehti pilvet. Verivalani vannonut oon. En kostoa vierahan, vennon heimon, mi omaani uhkaa, en vuorille nousta ja laaksoihin laskea, miss' aavoilla v�lkkyvi kultaiset viljat, en polkea peltoja, tallata tarhoja vainoojan maan. Min� vannoin laaksoista vuorille nousta, heimoni hylj�t�, yst�v�t heitt��, jumalien suitsuvat alttarit j�tt��, yksin taistella, kamppailla, nousta, kuiluja, kulkea, tuskia tuntea, korkeella kangastushuippuja n�hd�, joille aurinko purppurahehkun kirkkaimman heitt��, joilla humisee raikkaammat tuulet. Alla syvimm�t, synkimm�t kuilut, yll� hopea-kangastus huiput. HUIPUILLA Taivas yll�, manner alla, ymp�rill� hyiset huiput, talven kirkkahat kinokset. Alla uhkuvi el�m�, puhkeavi puihin pihka, sihisevi mannun mahla, tuulet ilman tuoksut�ydet. T��ll� talvi, viima vinha, silm� siinnossa lumien, katse kentill� kiteiden, syd�n surmien ilossa, mieli h�iss� Hallatarten. Kev�t keikkuen tulevi, mielet innosta ilona, veret valta-valkeana, tulet Helka-helluntaiset, rukoukset, riemu soipi, syd�n inehmon herkk�, hell�. T��ll' ei riemuita, rukoilla, t��ll' ei liesku luojan liekit, syd�n ei s��list� syk�hd�, aatos lemmest� avarru, t��ll' ei syyt�, syytt�myytt�. Tunnon j�� on ainut l�mp�, mielen halla hyyrrelamppu, joka s�ihkyen s�ken�i, kuumottavi keskiy�ss�. Veljenk�tt� kaikki ly�v�t. Kirpoavi kahle, muurit murtuu raudan, roudan luomat. Vapahina vangit valjut! Kajastavi toivo kirkas, unet, uskot uudet luopi. T��ll' ei vankeja, vapaita, veljeytt�, vertaisuutta, t��ll' ei uskoja, unia, t��ll' ei toivoa, totuutta, ylin yks' on k�sky kylm�: korkealla aina kierr�, niinkuin t�hti talvitaivon, pyh�, puhdas, koskematon, kiill�, konsa ei kimalla p�iv�n kirkas kultakehr�, itse pakkasen purema muille tuhlaten tulesi n�yt� oudot ilmanrannat y�sen synk�t umpiukset, vaivan ylpe�n yl�ng�t. SANKARIT SOTII. Pois katsojajoukot, pois aseita, kalpoja kantavat joukot, nyt sankarit sotia k�yv�t! S�ilitt� sotivat, kalvoitta kamppailevat, ei paisu julmina k�sien j�nteet, vihan vasamat silmiss� yksin s�ihkyy, ly� aivoissa s�ken�iv�t salamat oudot, y� synkk�n� yll� ja alla lep��. Pois katsojalaumat, kun sankarit sotii! Y� n�kevi yksin sen tulen, mi uhmaa taivaita, maita ja meri�, joita tuhannet tuulet pilvihin nostaa, kuiluihin viskaa. Y� n�kevi mykk� ja helmaansa peitt��. Sankarit sotii, sankarit sotii, tuskat tuimimmat rintoja polttaa, syd�mi� leikkaa. Kuiluihin sy�ksyv�t sadat ja kaatuu, kuiluista nousevat tuhannet taasen, nousevat, sotivat, h�ipyv�t y�h�n, mi mykk�n� lep��. Sankarit sotii, et��lt� himme� rusko vain hohtaa kerran nousevan p�iv�n, mi takaa vuorien synkkien s�teit� heitt�� harvoja, valjuja taistojen teille. MIT� VUOTATTE? Mit� vuotatte meilt�, te kirjavat joukot? Me seisomme y�ss�. Henkemme soihtu suurena palaa, kun sammuvi tulet taivaan ja maan. Kun pimeys saartaa vuorisen, louhisen, jylh�n tienoon. Mit� vuotatte meilt�? Me emme seuraanne konsana liity, emme kanssanne valloita maita, mahteja kumoo, emme vajoo kuin pisara vajoo hyrskyv��n mereen. On henkemme ylpee. Me yksin seisomme vartiona y�ss�. Mit� vuotatte meilt�? Ei leimua soihtumme teid�n vuoksi, ei valaise teit�nne, matkaanne johda. Eri matka on teill� ja toinen on m��r�. Oma tiemme on kallein, m��r�mme korkein, et�isin, suurin. Erotkohon tiemme! Te pyrkik�� tulienne pienien ��reen, majojenne rauhaan tai taistonne teille. Me synkki� polkuja taivallamme, louhia kuljemme, kuiluja k�ymme. Me sytyt�mme soihtumme suurehen liekkiin, mi valaisevi et�isint�, oudointa mailmaa, jonne ei silm�nne, aatteenne kanna. Me seisomme yksin. Teit� on tuhansia, mit� vuotatte viel�? KANSAN SANKARI. Sa hyv�huutoja jos joukon kaipaat, niin �ll�s puhuko, vaan sammalla, ja hosianna huutaa he, jos saavut sa ratsastaen -- aasintammalla. KUSTAA III. (1792) 1. MUSTAT NAAMIAISET. Valomeren� v�lkkyvi valtiaan linna, rusoaaltoina vy�ryv� silkkien vuo, tulenlieskoina s�ihkyv�t timantit leimuu, tuhat salamoivaa t�hte� kristallit luo, k�y maljoissa veripuna-viinien kuohu, hovi juhlivi, pauhaten soitot ne soi, yli kaikkien valtias vaieten katsoo, maan aurinko, nousevan aamun koi. Mit� maastansa h�n, mit� tuhansista noista, v�likappaleita k�siss� luovan ne vain! H�n juhlivi t�n��n, jo huomenna nostaa tuhos�ihkyv�n s�il�n ja polkevi lain. Mit� miljonista h�n, joka huipuilla el��, ne juhlien n��ntyy, kun nousevi h�n. Oma voima ja valta on m��r�ns� korkein yli herkkien tunteiden, s��linn�n. Te polvistukaa, miljonat, valtiaan eteen, kun voittojensa vaunut ne ylitsenne k�y, h�n kovimmista kovin on, vahana vaipuu ken k�skyns� valtaa ei tuntevan n�y, te taivutte, uudesti-luojanne taltta kun raivoten marmorinne pintahan ly�, te vapisette, luovat ovat ankaria aina, ja murtaminen aina on ankaran ty�! 2. VALTIAS MIETTII. Te vaaditte vapautta, meluavat joukot! Ei vapautta teille! Kultainen koru on vapaus, jolla voi leikki� yksin ankarat, suuret ja k�skev�t henget. Ei vapautta teille! Ei helmi� heitet� sikojen eteen, ei timantteja kylvet� tielle, min pintaa polkevi r�yh��v�, roskainen rahvas! Ei vapautta teille, on onnenne totella ja k�skyst� ankarien verihin otella, kun lankeaa el�m�n ja kuoleman arpa. Ei vapautta teille! Vain suuria henki� varten on vapaus. Se �inen on taivas, min korkea kansi kultana s�ihkyvi outoja tulia, se rusko on uusien p�iv�in, mi uinuu helmassa taivasta kantavain vuorten, se synkin on pilvi, min kahleissa s�ihkyy tuhansia vasamia ylpe�n vaivan, se suurin on salama, se mustin on y�, mi raivosta nauraen tultansa ly�. Ei vaalijoiksi teist� sen valkean vallan, ei p��st�jiksi synkeiden pilvien kohdun, ei leikkienne tantere kultainen kentt� �isien tulten. On onnenne k�sky� ankarien kuulla. On vapaus k�skevi� henki� varten. He tanssivat soidessa salamien s�il�n, he huippuja kulkevat, allansa kuilut, el�m� ja ihmiset, kuoleman kauhu. He uhraavat itsens�, uhraavat toiset, he huoli ei onnesta vaistot kun johtaa polkuja taistojen, voittojen heit�. He kovinta etsiv�t, vastusta vaikeinta, jylhint� vuorta, min kylkehen kylm��n v�kevimm�t vasamansa iske� saavat, he etsiv�t taistoa, leikkaavat voittoa, vuottaen salamoiden suurinta soittoa, he uhraavat itsens�, uhraavat toiset, kun v�lkkyvi kullassa kaukaisin maali, he herroja ovat, te kuulijoita k�skyn, mi korkeilta vuorilta laaksoihin kaikuu. Ei vapautta teille! 3. TULI VALLOILLA ON. �Tuli valloilla on!� k�vi myrskyis� huuto. Tuli valloilla on, v�kijoukko kuin meri tuulien ruoskima pauhaten kuohuu. Tuli valloilla on, pyh� temppeli herjattu, tallattu maahan on jumalien asunto, marmori jaloin s�rjetty, pirstottu karkehin k�sin! On valtias kaatunut, purppurarusko riutunut Pohjolan pakkastaivaan, aurinko kirkkain varjojen helmaan vaipunut, kullaten k�yh�n ja kylm�n viluisen tienoon, siunaten sammunut luojista suurin. V�ki roskainen voittanut? Ei, kolmasti ei! Oli liiaksi kova se timantti, min pintahan tuhoter�n iski voimaton viha, voittaen timanteista s�ihkyvin murtui. �Tuli valloilla on!� k�vi myrskyis� huuto kun sankari sortui. Tuli valloilla on, joka paisuen kasvaa ja kulona kulkien valtiaat, vallat sy�ksevi maahan ja lieskoihin hautaa. Tuli valloilla on, ja Europa leiri joka kolkka min vihaa ja kostoa hehkuu! TASA-ARVOISUUS.[1] Verihuurut ne peitt�vi Ranskan, tuli roihuvi valloillaan, viha vihreen� lieskana loimuu, punahurmeella huuhtovi maan, se allensa tallaa ja ruhjoo, mit� vuossadat suurinta loi, se pirstoo ja sy�ksevi surmaan, tuhokellot kun turmion soi. Nyt kostohon k�ynyt on kurja roskarahvas ja mellastajat, giljotiinit ne y�t� ja p�iv�� verivirtoja purskuttavat, nyt poistetaan juopa, min luoneet tuhatvuosien arvot on -- tuligloria s�ihkyen pett�� voi jalotkin hurmiohon. Mit� koskevi meihin tuo ilve, verivirrat ja julmuus sen, ken huipuilta katsoo, h�n nauraa surun�yt�st� laaksojen, suku t�n��n jos sortuvi toinen, niin huomenna nousee jo uus, vain yksi on hengelle myrkky: tasa-arvo ja vertaisuus! Verihuuruista nousevi Ranska v�ki roskainen p�yhkeilee: Ei herroja, orjia en��, nyt oikeus hallitsee! �Eri suuria ihmiset ovat, -- se oppi on oikeuden, -- sama oikeus vertaisille, eri oikeus toisillen!� [1] Er�s Ranskan vallankumouksen �totuuksista�. MARCIUS CORIOLANUS. 1. PATRIISI PUHUU. Pyh� Rooma on herjattu, orjien suku alhainen, p�yhke� valtaan on p��ssyt. Pyh� Rooma on herjattu, plebeijilaumat r�yh�ten kulkee katuja ikuisen kaupungin, joka ��net�n sankaritemppeli muinen suurien, ylh�isten henkien oli, nyt alhaisen rahvaan kilpojen, taistojen kiehuva kentt�. Pyh� Rooma on herjattu, curian ovet aukeevat k�skyst� joukkion joudon, ikuinen istuin lakien, tuomion tahrattu ompi, n�yr�n� taipuu senaatti tahtohon huutavan heimon. Ei huudoilla hallita ikuista Roomaa! Ylh�inen, ��net�n sankarirotu, min j�nteiss� vangittu, vellova voima mykk�n� piilee, mut iskee kuin �inen synke� pilvi, kun taistelun hetki korkea koittaa, ylh�inen, ankara, ��net�n heimo on valtias Rooman, ei r�yh��v� rahvas! Pyh� Rooma on herjattu, plebeijilauma alhainen, p�yhke� valtaan on p��ssyt. 2. MIEKKA PUHUU. Ei Rooma kuunnellut sankarin ��nt�, nyt laulua kalpojen kuulla se saapi! Pois valkeatogaiset patriisit ylpeet, pois temppeli koruja kantavat papit, ei pyynt�nne auta, se kuolee kuin kuolevi s�rkyv� s�vel kolkkohon y�h�n, y� saartavi Roomaa ja verinen vimma tuomios�il�ns� s�ihkyv�n nostaa. Ei Rooma kuunnellut sankarin ��nt�, nyt laulua kalpojen kuulla se saapi. Talot tuhkana ompi ja poljettu pellot, joilla kultainen, keinuva vilja valmiina vartos, talot tuhkana ompi ja ly�tyn� joukko maailman vallan, mi vavisten vuottaa iskua sankarin raivoisan s�il�n. Vapise Rooma, nyt laulavi kalpa laulua ylpe�n, ylh�isen vihan, vapise valtio, vallasta sotii kuoleman ��net�n, uhmaava joukko, vapise Rooma, sa sankarin ��nt� kuullut et, kuulla saat kalvan nyt kielt�. 3. HAAMU. On sankari sortunut, ylpe� liian miekkansa oli iskem��n isien nostamaa pyh�� ikuista valtaa, mi kirkkahin koru aikojen kultaisen kruunun ompi. On sankari sortunut, joukkonsa toivo pettynyt tuonelle uhrasi urhon ylpe�n, suuren, on sankari sortunut, ikuinen Rooma vapaana j�lleen, ja pauhaten kaikuu kaduilta, toreilta rahvahan riemu. On sankari poissa, mut henkens� ylpee ajasta aikahan ylpeen� katsoo huipuilta kulkua r�yh��v�n rahvaan, on sankari poissa, mut ylenkatse ylh�inen yll� kaupungin lep��, mi halvaksi luki esikoiskruununsa kansojen kesken, mi valtansa ikuisen aatelin antoi koruksi p�yhke�n barbarilauman. On sankari poissa, mut huipuilta henki ylpe�, ylh�inen kylm�n� katsoo. CATILINA PUHUU. Ei ees, ei taakse, yll� uhkaa y� ja eess� tasavallan joukot taajat! Soi kalske kaukainen ja t�htivy� taivasta niinkuin kalman sirppi kaartaa, nyt koston, vainon vaikein hetki ly�, maat oudot, kansat et�iset ja laajat on vallassamme kohta, loppuun ty� nyt tehd��n, vihan vimmalieskat saartaa sua Rooma, voimat kammottavat k�yv�t vastaasi, maahan sorru nyt tai voita! Jo taiston laineet k�y, y�n ilmaa viilt�� hurjimmat peitset, raivon pilvi ratkee, min takaa tuhon verit�hdet kiilt��, jo kalvat kalskahtaa ja kahle katkee, mi mielt� sitoi, j�yti tahdon juurta, jo s�il�t salamoi, p�in m��r�� suurta, tienviitta vihan vihree virvasoihtu, raivaaja radan sy�men synkk� loihtu, soi s�il�t, aukee vallan vaskiukset, kimaltain kaartuu �iset kangastukset. Soi, salama, y�n pilvi iske tulta, ly� maahan valta, m��riins� mi turtuu, helmassa tulevan on kirkkain kulta, mi hetken hehkuu, j�lleen mustuu, murtuu, leimahda lieska vihan, kaikki hautaa, mi synnytt�� ei uutta en�� voi, ken kyps� on, h�n vuottaa tuonen rautaa ja elojuhlaa suurta karkeloi. Y� h�lvenee ja taiston aallot raukee, on sammunut jo mielen hurja uhka, on voitto tasavallan, hauta aukee nyt sankarin, mut kerran syttyy tuhka, mi maassa lep��, mutta tulta yh� salassa vaalii, helmahansa sulkee sen kipin�n, mi lieskan uuden siitt��, ly� kerran hetki, voimakas ja pyh�, jolloinka kohti m��r�� uutta kulkee taas Rooma, kansat kansoin j�lleen liitt��, lait ihmisille laatii, ohjat ottaa k�skyst� valtiaan, mi nousee kerran ja astinlaudaksensa ly�pi maan. JULIUS CAESAR. 1. �ISELL� CAPITOLIUMILLA. Y� saapuu, tummuu iltataivaan syli maan hetkeksi mi sulki kultavaloon, y� saapuu, syttyy t�htisarjat paloon tuhansin lieskoin, mutta kaiken yli loistossa miljonien tulten seisoo mies yksin�inen, jumalien juurta, vuorella jumalten. Y�t p�iv�t kutoo henkens� sallimuksen vaippaa suurta kansoille, maille. Milloinkaan ei putoo k�dest��n voimakkaasta vaskiparta, mi unen toteen, toden uneen liitt�� harsoksi s�ihkyv�ksi, joka sulkee helmaansa hengen ihanimman runon. Ei tyynny tahdon hyrsky�v� virta, mi uutta uraa raunioihin raivaa maailman vanhan, joka j�lleen kulkee kuin karkeloiden ikuisuuden ty�h�n. Ei uuvu voima, joka hautaa kaivaa hyveille, jotka lailla iltaruskon kultaavat viel� maita, uuden uskon syttyiss� niinkuin syttyy t�hdet y�h�n. Oi terve, Rooma, Messiaasi vuottaa sua vuorellansa, vaskiukset aukee Januksen temppelin, uus' astuu luoja pyh�kk��n ajan, ajan uuden tuoja, min valta milloinkaan ei maahan raukee, mi omaan voimaansa vain yksin luottaa, oi terve, Rooma, uhraa uhri parhain nyt luojallesi, kautta palmutarhain ikuinen soikoon kuoro: terve Caesar sua tervehtii ne, jotka kuoloon k�yv�t! Y� tumma, uinuu Rooma suurta unta, mies yksin�inen valvoo kukkuloilla, mut kohta nouseva on valtakunta, maan kirkastaa mi uuden aamun koilla. 2. LEGIOONAIN LAULU. Terve Caesar, sallimuksen valtakannel kaikuu, terve, terve Caesar! Terve Caesar, taiston ter�skellot kutsuu kuolon purppuraiseen juhlaan meit�, terve Caesar, terve valtias, nyt arpa lankee, terve, joukkosi on tuonen tuttu, terve, tuhannesti terve, suuri Caesar! Terve Caesar! Elo kypsynyt on leikkaajalleen, vilja tuleentunut viikatteelle, terve Caesar, raskaat, t�ytel�iset t�hk�t nuokkuu vuottain sirppi�si, jonka ter� kultasalamana kaikkeen iskee, mik� valmiina on vainiollaan, terve Caesar, terve elojuhlija, min kentt� maasta maahan, merten yli ylt��, terve Caesar, ikuinen on elonkorjuuaikas! Terve Caesar, kohtalosta kohtalohon johtaa olemuksen ikivoima meit� niinkuin tulenpatsas korven y�ss�, tuhatkimaltava taivaankaari kangastusten et�isest� maasta. Terve Caesar, valtas ikiruno kiehtoin k�skee, terve Caesar, voimas lannistava pakko s��t�� tuskan, vaivan vaikeata tiet� k�ym��n miljonat ja myrskyn lailla laulaa voiton korkeata virtt�, terve Caesar, terve sankari, nyt kultakotkin tervehdimme sua k�yden kylm��n kuoloon! 3. ARPA LANGENNUT ON. Arpa langennut on, rajan kielletyn yli sotajoukkonsa sankari uhmaten ohjaa. Arpa ankara langennut, ikuinen Rooma vavisten herraansa suurinta vuottaa, min kultaiset kotkat seudusta seutuhun myrskyten lent��, arpa ankara langennut, pauhaten kuohuu voittojen voimakas, vy�ryv� koski maan kukkivan yli, mi iskutta miekan valtahan sankarin saapuvan taipuu. Arpa langennut on, rikos ihanin tehty, mi t�htihin saakka maineensa s�ihkyv�n glorian nostaa yli jumalien kaukaisten, kirkkaitten kentt�in. Rikos ihanin tehty, min suuruutta saata ei tahrata siveyslakien mitta, mi orjia varten on alussa aikojen muinaisten luotu, oma lakinsa sankarin toimilla, t�ill�, min timanttikova kohtalo korkeille hengille s��t��. Rikos ihanin tehty, mi suurin on hyve k�dess� sankarin, salliman suoman k�skij�ksi kansojen, luojaksi aikain, joittenka valta kirkkaana s�ihkyy, kun hautahan vaipuu menneiden polvien tahto ja tarmo. Arpa langennut on, tulenlieskoina lent�� sankarin s�ihkyv�t, kultaiset kotkat seudusta seutuun ja p��tyv�t Roomaan, min marmoriportit salpansa valtiaan k�skyst� avaa. Pyh� Rooma on vallattu, j�llehen aika, korkea, ankara urhojen aika, valtikan ottaa. J�lleen sankariseppele vehree kulmilla ihmisten suurien kukkii, j�lleen pilvihin nousevi maine Rooman, mi maailman kohtalot ohjaa valtiaan alla, min voittojen t�hti kirkkainna s�ihkyvi aikojen y�ss�. 4. POMPEJUKSEN CURIASSA. (Maaliskuun idusp�iv�n�.) Pylv�s maailman kaatunut, ihanin, suurin ihminen sortunut, s�ihkyvin helmi sammunut luomisen kirkkahan kruunun, sammunut, heitt�nyt purppurahehkun viimeisen, hell�n maailman ylle, mi v�rjyen vaipuu mustien varjojen outohon y�h�n. Imperaattori surmattu! Tyhj� on maineen kultainen istuin, tahrattu verin on ikuinen Rooma, verin, min j�lki� puhtaaksi pese koskaan ei aika, ei umpehen painu milloinkaan haavat, jotka on iskenyt alhainen vietti alhaisten henkien, alhaisen koston. Rikollinen Rooma! Sa helmassas hoivasit kavalia kyit�, jotka armolla valtiaan kerran nousivat, iskiv�t yst�v�n, miehen uhriksi kuoleman keskell� ty�t� korkeinta, pyh��. Rikollinen Rooma, ajasta aikaan on tuomio soiva: etsikkoaikaas et �lynnyt kerran! On valtias poissa, mut voittojensa kulku aaveena vy�ryvi aikojen halki, on valtias poissa, mut i�ti seisoo se huone, min k�tens� voimakas kerran vuorille vuoli, on valtias poissa, mut henkens� yh� huipuilta hyisilt� kansoja ohjaa, on valtias poissa, mut auki on rata, min tarmonsa rasti, on valtias poissa, mut voittojensa vaunut s�ihkyen vy�ryv�t aikojen y�ss�. VOITTAJA PUHUU. Ma voitin. Mit� ompi voitosta, p��m��r� taistellessa vain on pyh�. Ken yl�puolla ei oo voittoaan, h�n kahlehissa orjuuden on yh�! SOTA. On sota niinkuin tammi taivas-latva, jot' ase hirveink��n ei maahan ly�, sen pirstoo vasta salamoista suurin, min synnytt�vi synkin, oudoin y�. LUOMINEN. Alussa maa oli autio ja tyhj�, pimeys lep�ili syvyyksien p��ll�, m��r�tt� hyrskyen mustimmat laineet kulkivat, kiersiv�t mitatonta merta, vaahdoten valkeana tuolla ja t��ll� kiehuivat muodotta muodostuvat aineet etsien toisia yhty�kseen kerta. Alussa maa oli autio ja tyhj�. Kuohahti �kki� synkimm�t aineet, v�kev�n� jylisten pauhasi myrsky, h�lveni pimeys ja tuhansissa liekeiss� hehkuen hulmusi tulipuna t�hti keskell� avaruuden ��ret�nt� kantta. Syvyyden kultana keinuvaa pintaa El�m� kulki. Aaltojen harjalta harjalle aallon myrskysi luovista voimista suurin, halkesi kahtia vellovat vy�rteet vuorina vierien outoihin ��riin, vaipuen, tyyntyen kahleiden m��riin, sijansa heitt�en karkelokent�ksi luomisen ty�lle. Lieskoina leimusi avaruuden t�hti timantteja, kultia kylv�en maille, raskaina ilmoihin harmajat huurut hyisist�, himmeist� notkoista nousi, kaaoksen kylm�h�n rintahan henki hehkuvaa tultansa luojista suurin. H�lveni h�iv�t, kiehuen iti maa, joka j�isen� lep�si �sken. Kuohuen aukeni vehre� helma k�tkien hehkuunsa hersyv�t voimat, siitt�en sihisev�t, pursuvat mahlat, ty�nt�en taivaille uhkaavat huiput. Poltteesta kohtunsa kuumimman vaivan synnytti viimeksi syvimm�n synnyn, huippuja kulkevan ihmisen suuren. Vuodet ne vieriv�t, kuukaudet kulkee, ajat ne aikoihin tanssien yhtyy, ei loppunut ty�. V�risten vuottavi p�iv�t ja y�t luomisen levotonta, suurinta juhlaa maailma, vahvuuden v�lkkyv�t vy�t, luonto, mi voimaansa vellovaa tuhlaa. Milloinka salamoista synkehin ly�, kirkastava, s�ihkyv�, uudesti-luova, milloinka ty�h�ns� ankaraan ryhtyy mestarin suurimman raivoisa palja, milloinka miljonat kuiluihin sy�ksyy veriss� luomisen kiehtova malja? Vavisten luojaansa vuottavi maa. Milloinka salama sen leimahtaa? UUSI JUMALA. H�n vuorilla viipyy, allansa kansa pauhaten juhlivi maalia vailla kuin korvessa Siinain Israel muinen. H�n vuorilla viipyy, kasvoista kasvoin katsovi El�m�n ankaraa Herraa, min ikuiset k�skyt piirt�vi pintahan kylm�n ja karmaan kalliopaaden. H�n vuorilla viipyy, allansa joukko juhlivi huoleton, tanssivi eess� kuvien kultaisten, kangastuskaarten, jumalien outoin. H�n vuorilla viipyy ja vaieten katsoo tanhua, riemua joukkion joudon. H�n vuorilla viipyy kuin synke� pilvi, min mustassa helmassa tulipuna turman hehkuvi liesi, h�n huippuja kiert�� kuin ukkosen lonka, min kohdussa tuhansia vasamia v�lkkyy, h�n vuorilla viipyy, mut sy�ksyvi kerran salamoiden vaunuissa laaksoihin, joissa juhlivi m��r�tt� r�yh��v� rahvas. H�n sy�ksyvi laaksoihin, vapisevi vuoret, t�risevi manner ja kiehuvi meri, min raivoista pintaa myrskyjen valkeat valjakot lent��. H�n sy�ksyvi laaksoihin, pitk�isen nuolena keskelle karkelon keinuvan ent��, h�n saapuvi, kansojen kultaiset kuvat pirstovi, sy�ksevi marmori-ylv��t jumalien alttarit maahan, mi ompi jalkainsa ainainen astinlauta. H�n saapuvi, antavi maalin, mi s�ihkyy purppuraruskona taivaalla, jonka kaukainen kansi hehkuvi autuutta maallisen riemun. H�n saapuvi, valtansa rastivi radan ihmisten kulkea kunne h�n tahtoo, h�n mennehen valtaa, h�n tulevan luopi, h�n ohjaa suuret ja pienet virrat, h�n kutoo kohtalon v�lkkyv�t vaipat, h�n, kansojen k�skij�, ihmisten herra, mi synkk�n� pilven� vuorilla viipyy. TOTUUS. Te etsitte, tahdotte totuutta te surumieliset sankarit hurskaat. Sen alttarille henkenne tuskan te tuotte, sen uhriksi voimanne parhaat te suotte, sen kangastuskaaria kultahan luotte, se el�m�nne huippu ja el�m�nne m��r�, se n�ytt�� mi tekonne oikea, mi v��r�, te etsitte, tahdotte totuutta vain yli kaunihin valheenkin! Mik� valhetta sitten? Oma etsint�nne, virvojen v�lkkyv�, v�ikkyv� harha! Mik� puhtainta totta? Vain el�m�nne, vaistojen, tuntojen tuoksuva tarha, ei totuutta muuta, ei hyvien, pahojen tietojen puuta! On el�m� ainoa puu, joka kukkii, se todet ja totuudet helmaansa k�tkee, se tied� ei oikeasta, tied� ei v��r�st�, se tied� ei heelm�ins� hyvien m��r�st�, se kuohuu vain mahloja, nesteit� pursuu, se kasvaa, se jakaa, se tuhlaa, se antaa, ja lehvill�ns� suruttomain pesi� kantaa, sen oksilla ainainen soittelo soi, elo ainoa totuus on, oi! Te ette tahdo el�m��, vaan etsitte totta! Mik� totuutenne sitten, te sankarit valjut? Se el�m�n on loppu, sen kielt�j� kylm�, liikkumaton, t�ytel�inen, kalpea, j�inen kuoleman varjo. Mit� etsitte viel�? Rajojen ulkona kalvas on maa, hiljainen, kelme�, kiihkoton, hyinen, totuuden kehto, ��net�n, rauhaisa, lep��v� lehto, miss� ei halujen kiehuvaa maljaa, miss� ei s�veli�, tanssia, naljaa, miksi viel� viivytte, totuus on siell�, johon te tahdotte, jota te etsitte, lemmitte yli el�m�n kauniiden valheitten? LAKI. Kun elon kahlehtia tahdoitte, niin lain te loitte, vain lapsi, viattomuus, ei nouda sit�. Nyt viattomiksi tulkaa uudelleen -- jos en�� voitte. LEMPI. Olkohon lempemme niinkuin l�hde laella tunturin korkean, jylh�n, raikas ja selkee, kalvolla auringon kirkkahin kulta, pohjalla vellovan el�m�n suoni, mi v�kev�n�, kiihke�n� tykkii. NAINEN. On nainen Suuri-mahdollisuus yh�: h�n synnytt�� voi lailla syksy-y�n kirkkaimman t�hden, taikka marraspilven, mi tuhoo ihanimpain tulten ty�n. SYKSY. Syksy saapuu. Myrskyn jylh�t kellot kaikuu, kuolinkellot, kylm�t, j�iset kellot, joilla s��li� ei, armahdusta, jotka katoa ja kalmaa laulaa. Syksy, syksy saapuu, soivat tuonen suuret, kaameet kellot. Syksy saapuu. Heelm�t kypsyy, putoo puista kes�n riemuinneista, heilineist�, konsa elo kuohui, kiehui, t�ytti nesteill�ns� sy�met, juuret, heelmiin kypsytti ja heitti kylm�n, kolkon syksyn hyiseen helmaan. Saapuu syksy, surmaa, j��t�� -- Heelm�t j��v�t. Syksy saapuu. Puhkee viime hehkuun luonto, viini huumaava sen suonet t�ytt��, leimaa elon purppuraisen kiihkon kalvenneihin kasvoihin ja soittaa kalman virtt� kelloin kumajavin. Syksy saapuu. Terve aika, kylm�, ankara ja s��lim�t�n, terve kuolon viime huumauksen aika! Lietso veriin hengen hurjin hehku, suihki suoniin kiihkon kuumin viini, heelm�t kypsyt� ja sitten surmaa, lyhyiksi elon hetket leikkaa, jolloin mennytt� ei aikaa miettim�h�n, hetki oleva vain kirkkain, korkein, johda suuriin, sanattomiin t�ihin, t�ihin vaivan ylpe�n ja vaikeen, syksy, syksy, tuskan, hehkun, tuonen tuima aika, konsa hornan julmat kellot kaikuu. FRIEDRICH NIETZSCHEN RUNOJA ECCE HOMO. Sukuni ma tied�n juuren! Lailla leimuliekin suuren hehkun, tuhoon itseni. Mihin tartun, syttyy valo, mink� j�t�n, hiiltyy palo: liekki olen varmasti! YST�VYYDELLE. Terve, yst�vyys! Ens' aamurusko mun toiveheni korkeimman! Oi usein tuntui kuin loputon ois tie ja y�, ja elo inha, vailla maalia! Kaks kertaa el�� tahdon, kun silm�ss�si voiton ja huomenhohteen n�in, sa rakkain jumalatar! VENEZIA. Y�ss� ruskeessa sillalla seisoin ma. Laulu kaukaa soi: kumpusi kultana pois yli v�rjyv�in vetten vy�n. Valot, soitto ja gondolit -- h�myn helmahan kaikki ui juopuen pois... K�det oudot sieluni soittimeen k�vi silloin, gondolilaulun ma salaper�isen lauloin ja vapisin h�mykirjavaa autuutta. -- Mua kuuliko kenk��n, oi?... AURINKO LASKEE. 1. Syd�n polttava, ei kauan sun janota tarvitse en��! On lupaus ilmassa, sit� huhuuvat oudot huulet mulle -- saapuvi suuri viileys... Paahtoi polttaen yll�ni p�iv�: terve, te �kki� tulevat tuulet, terve, te iltaiset viile�t henget! Humisee oudon raikkaana ilma. Y� eik�h�n vietellen katsele mua?... Pysy lujana, urhea syd�meni, oi! �l� utele: miksi? 2. Eloni p�iv�! Aurinko laskee. Jo virta kultana kimmelt��. Miks huokuvi paasi, sen kiireell� onni uinuiko p�iv�ll� untansa? Se onnesta v�lkkyvi vihreen� viel� povella ruskean jyrk�nteen. Eloni p�iv�! Jo iltasi joutuu! Jo hehkuvi silm�si sammuen verkkaan, jo vy�ryvi kasteesi kyynelhelmet, jo lipuvi valkeita meri� hiljaa sun lempesi purppurahehku, sun autuutes viipyv�, viimeinen... 3. Joudu, kirkkaus kultainen! Sa kuoleman salaisin, suloisin tunne! -- Ma kuljinko tiet�ni nopeasti liian? Nyt vasta kun jalkani uupuu, ma katseesi kohtaan, minut onnesi saavuttaa. Ylt'ymp�ri soittoa, aaltoja vaan Mi ennen ol' raskasta, vaipui sinerv��n unhoon, nyt venheeni keinuvi jouten, Myrskyn ja retken -- oon unhoittanut! Hukkuivat toivo ja toiveet, nyt v�lkkyen sielu ja ulappa hohtaa. Seitsem�s yksin�isyys! En tuntenut koskaan sulovarmuutta l�hell� niin, niin kuumaks' en auringon kehr��. -- Viel' eik� j�isin� hehku mun kukkulani? Hopean kevyen� nyt purteni aavalle ui...